Kurjan elämän kunnostusprojekti

Katsoinpa tuossa eräänä joululoman unettomana yönä Netflixistä Marie Kondo: Kodit järjestykseen -ohjelmaa ja pohdin samalla olisiko aika marittaa omakin koti pitkästä aikaa sillä en ole viime aikoina juurikaan uhrannut ajatustakaan kodin laitamiselle perussiivousta ja lelujen raivausta lukuunottamatta.

Parisen vuotta sitten rakastuin heti ensimmäisestä pinkistä kirjasta Marie Kondon lempeään siivousmetodiin ja kävin kotini läpi useammankin kerran marittaen lopulta yhteensä noin 30 jätesäkillistä tavaraa ulos kotoani. Luulin jo silloin ymmärtäneeni marittamisen hyvin ja taputin itseäni olkapäälle, varsinkin kun olen saanut sittemmin pidettyä tavaramäärän kotonani suunnilleen aisoissa. Tai niin olen ainakin luullut. Kuitenkin kun katsoin sarjassa esiintyvää KonMari jumalaa hämmennyin. Ensivaikutelmalta teennäinen ylipirteän oloinen nainen joka jutteli taloille (ja kirjojen mukaan juttelee myös sukilleen) lähes ärsytti minua. Ei kai kukaan järkevä ihminen todella käyttäydy noin? Toki kulttuurierot varmasti vaikuttavat, mutta oikeasti…

Jakso jaksolta kirjoja koputtelemalla herättelevä nainen yliluonnolliselta vaikuttavan ilon tunteensa kanssa alkoi kuitenkin kiinnostaa minua yhä enemmän. Mitä sellainen säkenöivä ilo oikein on ja miten sellaisen ilon tunteen voi saavuttaa? Aloin myös miettiä miksi Kondon erityisen pirtsakka olemus sai minut aluksi ärsyyntymään ja tulin siihen tulokseen, ettei vika niinkään ole Kondossa vaan minun omassa sisäisessä pahassa olossani. Minä josta nuorempana sanottiin, että nauran koko ajan en enää juurikaan edes hymyile. Se ilo joka joskus oli niin helppo tavoittaa on kadoksissa. Olisiko siis aika etsiä se?

Päätin aloittaa kotini marituksella ja katsoa löydänkö sisältäni sen ”säkenöivän ilon” josta Marie Kondo ja niin monet hänen seuraajansa niin innoissaan puhuvat. Samalla kuitenkin aloin miettiä elämääni ja ilon tunnetta syvällisemmin. Huomasin, että ainoa iloa tuova asia arkielämässäni on tyttäreni. En äkkiseltään keksinyt mitään muuta josta voisin suoraan sanoa sen tuottavan minulle iloa. Mietin jopa olenko jotenkin masentunut, mutta totesin, että viime aikaisten kiireideni keskellä olen suorittanut elämääni pipo turhan kireällä ja tyytynyt monissa asioissa puoliväli ratkaisuihin. Ja tämä on sellainen asia jonka haluan muuttaa. Kliseisesti sanottuna kun jokaisella on se yksi elämä. Miksi hukkaisin sen ”ihan ok” -ratkaisuihin, jotka eivät ole juuri niitä joita elämääni haluan?

Photo by Bekka Mongeau from Pexels

Oikeastaan aloitin prosessin jo samana päivänä ja lopetin suhteen mieheen, jonka kanssa olin jo aiemmin huomannut etteivät intressit kohtaa. Tyyppi on todella kiva (en rehellisesti sanottuna keksi oikein muutakaan sanaa kuvata häntä) ja meillä on paljon yhteisiä kiinnostuksen kohteita, mutta meidän juttu ei tuottanut juuri minkäänlaisia positiivisia tunteita loppuvaiheessa ja olin jotenkin vaan jäänyt roikkumaan jo ahdistavaksi muuttuneeseen suhteeseen osaamatta lopettaa sitä. Ensimmäinen askel iloisempaan elämään olikin päättää lopullisesti se, mitä olin koittanut lopettaa jo pari kertaa aiemminkin jääden kuitenkin toisen ihmisen toiveiden loukkoon. Välillä nyt parin viikon aikana olen toki kaivannut tuota miestä, mutta tiedän tehneeni oikein, sillä tiesin jo kauan sitten ettei meistä ole pariksi. Toivon hänelle parempaa jatkoa ja aion jatkossa keskittyä miettimään tarkemmin ihmissuhteitani. Ja siitä, mistä niistä kannattaa todella pitää kiinni.

Oikeastaan koen, että minun on tärkeää opetella ylipäätään tuntemaan itseni ja kuuntelemaan itseäni. Ja pysymään vahvana, etten aina menisi niin helposti virran mukana suuntaan joka ei ole mieleinen tai olisi liian kiltti ihmissuhteissani.

Matka tulee olemaan pitkä ja olen vasta ottamassa ensimmäisiä askelia matkallani kohti iloisempaa ja onnellisempaa elämää. En tiedä minne se minut vie, mutta sen tiedän, että nyt on aika katkaista vuosien epämukavuus kierre. Hyvästi kurja elämä, ei tule ikävä.